Toipilasvaihe numero yksi lähenee jo loppuaan (viikko enää!). Ihmeekseni tukijalka on kestänyt sen melko hyvin. Vielä nytkin, vaikka olen ollut viime päivinä liikkeellä enemmän kuin aikaisemmin. Myös olkapäiden ja yläselän voimat on selvästi kasvaneet, ja sitä kautta helpottaneet tukijalan urakkaa. Olen kepitellyt kaupassa ja kepitellyt piha-alueella. On ollut kiva päästä pois kotoa, vaikka vain lyhyeksikin aikaa.
Itse asiassa meni hämmästyttävästi yli viisi viikkoa ennen kuin tukijalan polvi petti kunnolla. Yleensä polvien sijoiltaanmenot on
päivittäistapahtumia. Näidenkin viikkojen aikana on toki ollut monia
läheltä piti tilanteita, joissa olen onnekkaasti ehtinyt pelastamaan
tilanteen. Kaikki kävi äkkiä, niin kuin yleensä. En voi olla varma oliko leikatulla jalalla jossain vaiheessa painoa enemmän kuin puolet. Havahduin vasta siinä vaiheessa kun kaikki paino oli sijoiltaan olevalla tukijalalla. Onneksi oli apua paikalla nostamassa kaatuneet kepit. Normaalisti saan ne itsekin ylös, mutta sijoiltaan olevan polven kanssa se on mahdotonta.
En siis itse kaatunut, mutta kepit kaatui, kun vuosien kaatumiskokemuksella käteni nousevat kaatumisen uhatessa automaattisesti suojaamaan päätä. Sen vuoksi en kai ole ikinä pahasti loukannut itseäni vähintään sadoista kaatumisista huolimatta. Vaatii se reippaasti tuuriakin, ettei tule pöydänkulmaa tai muuta kovempaa tielle, mutta kun osaa tarpeeksi rennosti mätkähtää maahan eikä missään nimessä ota käsillä vastaan, niin loukkaantumisriski pienenee. Se ei tietenkään estä ruhjevammoja, joista olen oman osani saanut. Onhan niitä kaatumisia tosiaan vuosien saatossa ollut.
Viime syksynäkin olin lähellä luiskahtaa mereen, kun kuljin rantakalliolla (pitikö sinnekin näillä jaloilla mennä...) testaamassa lainapolvitukia. Polvituesta huolimatta polvi petti. Horjahdin ja liu'uin kalliota pitkin kohti syyskylmää vettä. Viimehetkellä sain tartuttua ruohotupakseen. Oli taas jäljestä päin ihmettelemistä, että kuinkas siinä niin kävi; lujasta onnistumisen uskosta huolimatta. Minähän se voin hypähdellä kallioilla vähintään yhtä hyvin kuin vuorigaselli. Ei siinä mitään oikeaa vaaratilannetta ollut - osaanhan minä uida, mutta kylmä kylpy se olisi ollut. Ja noloakin - niin kuin kaatuminen jostain syystä aina.
Polven pettäminen portaissa olisi myös paha juttu (tästäkin lajista useampi vaaratilanne viimeiseltä parilta vuodelta) - erityisesti silloin kun on kaularangassa vikaa C1-C2 välissä. Fysiatrikin totesi, ettei varmaan kannattaisi paljon törmäillä mihinkään, ja käski sanoa leikkauksessakin etteivät sitten liian rankasti kaularankaani käsittelisi. Tämä ohjeistus tosin ennen neurokirurgin arviota. En muuten päässyt asiasta huoltani ilmaisemaan, kun anestesiamuoto selvisi minulle vasta leikkauspöydällä. Minä luulin, että leikkaus tehtäisiin spinaalipuudutuksessa, ja kysyinkin sitä joltain, ja sain vastauksen, että puudutuksessa totta kai. Minulle on epäselvää, että huomioitiinko rankani poikkeavuutta mitenkään. En tiedä oliko se edes tarpeen, mutta toivon silti, että joku olisi minulle vakuuttanut ettei mitään syytä huoleen siltä osin ole.
Kaularankani vian laatu on minulle vähän epäselvä, mutta ehkä sitä voisi sanoa atlantoaksiaaliseksi siirtymäksi. Kohdallaan se ei ainakaan ole. Siirtymä ei kuulosta hyvältä, mutta ilmeisesti siitä ei ole haittaakaan. Se on kai melko tyypillinen vika erilaisissa geneettisissä syndroomissa - niin myös Larsenin syndroomassa. Minun siirtymäni ei taivutuskuvien mukaan ole liikkuvaa sorttia. Tarkoittaako se sitten sitä, että kaularanka on itse asiassa kaiken aikaa sijoiltaan? Ehkä joskus saan vastauksen tähänkin. Ihan mielellään pidän sen liikkumattomana vastedeskin sillä C1-C2 instabiliteetti sisältäisi neliraajahalvausriskin lisäksi myös äkkikuolemanriskin. Ajatella mitä kaikkea tietoa voi netistä löytää...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti